Harjoituskausi Valencian maratonille oli tällä kertaa 10
viikon pituinen. Kesän juoksutauon jälkeen olin toki nostatellut kuntoa jo
ennen tätä, mutta varsinainen treeni käynnistyi maanantaina 23.9.2019. Plantaarifaskiitista
johtuen harjoittelua tuli pääsääntöisesti kerran päivässä, ja viikkotasolla
keskityin kahteen harjoitukseen. Kilometrimäärät olivat aiempaa alhaisemmat: 103,
104, 106, 108, 122, 107, 78, 133, 26 km.
Tiistaisin juoksin 20-23 kilometriä, ja tämä sisälsi maratonvauhtista
(3’30/km) juoksua. Ensimmäisellä viikolla juoksin 4x10 minuuttia, ja hiljakseen
maratonvauhtisen osuuden määrä kasvoi. Paras tiistain treeni taisi olla 4x15
minuuttia.
Lauantaisin ohjelmassa oli pitkä lenkki, pituudeltaan 30 –
40 kilometriä. Aiemmista vuosista poiketen, pitkä lenkki sisälsi lähes aina
maratonvauhtisia osioita. Itse asiassa juoksin vain yhden pitkän lenkin
kevyellä vauhdilla. Paras treeni oli varmaankin 40 kilometrinen sisältäen
20x1000m maratonvauhdilla.
Tein myös torstaisin reippaita välitreenejä, mutta ne olivat
rasitukseltaan kohtalaisen kevyitä, eivätkä vieneet lauantain pitkältä lenkiltä
virtaa pois.
Kokemukset tältä syksyltä olivat sen verran hyviä, että
jatkanen tulevaisuudessa samalla systeemillä. Jalat olivat päätreeneissä
tuoreina ja mieli virkeänä. Pitkät lenkit kulkivat paremmin kuin aikaisemmin ja
plantaarifaskiittikin pysyi juuri ja juuri juostavassa kunnossa.
Kaikki sujui hyvin, kunnes sairastuin sitkeään flunssaan 11
päivää ennen kisaa. Tauti jatkui jollakin tasolla aina kisaa edeltävään päivään
saakka, ja se söi rutkasti henkisiä voimavaroja. Varmaankin jonkunlainen vaikutus
taudilla oli myös fyysiseen suorituskykyyn.
Mikä oli sitten tulos? Se oli 2:29.58 eli rimaa hipoen alle
minimitavoitteen. Olin mielessäni hahmotellut jopa 2:27-alkuista aikaa, mutta
se ei nyt mennyt.
Kisa lähti hyvin käyntiin ja liimauduin naisten olympiarajaa
(2:29.30) jahtaavaan porukkaan. Jänis veteli suht reippaasti ja selosti koko
ajan, että mennään liian kovaa ja että hän on hyvä jänis. Kukaan ei
kommentoinut mitään, joten vauhti säilyi. Itselläni juoksu tuntui erittäin
hyvältä, joten painelin letkassa ekan puolikkaan 1:13.40. Vauhti säilyi
terävänä ja olo hyvänä, 27 kilometrissä ajattelin, että tänään rävähtää
ennätys. Kertaakaan ei ole noin pitkälle mennyt noin helpolla tunteella. 29
kilometrissä jalat leipoivat kiinni ja peli oli selvä. Ilmeisesti Aki
Nummelalla siellä kovemmissa letkoissa kävi sama juttu.
Tästä eteenpäin yritin sen mitä yritettävissä oli, mutta
vauhti jämähti 3:37-3:40-tasolle eikä se siitä enää noussut. 40 kilometrissä
tajusin, että 2:30 on nyt aivan helketin tiukassa. 200 metriä ennen maalia
kellossa seisoi 2:29.20 eli 40 sekuntia aikaa. Painoin sen mitä pystyin ja
menihän se!
Maalissa olo oli pitkästä aikaa pettynyt. Oikeastaan en
muista olleeni kertaakaan aikaisemmin maratonin maalissa pettynyt, mutta nyt
olin. No, vähän aikaa asiaa sulatelleena totesin, että en ollut aikaani
pettynyt, itse asiassa se oli hyvä kaiken sen 11 päivän tuskailun jälkeen. Olin
pettynyt siihen, että tämä oli kolmas kisa putkeen kun viimeistely ei mennyt
putkeen. Viime vuonna Valenciassa flunssa, alkukesästä polkujuoksun MM-kisoissa
jalkavamma, ja nyt taas flunssa.
Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että jatkossa näistä juoksuista
ei saa muodostua enää niin isoja juttuja. Harrastus on mennyt liian vakavaksi,
ja nyt pitää siirtyä takaisin nautiskelulinjalle.
Tuliaisena sain myös uuden jalkavamman, joten nyt pidetään
taukoa kunnes juoksu onnistuu täysin kivuitta. Viimeisimmät täysin kivuttomat
askeleet ovatkin huhtikuun alusta, joten niitä on alkanut kaipaamaan.
Oli muuten neljäs vuosi putkeen, kun 2:30 alittui. Se on jo
ihan hyvä sarja.
