5, 4, 3, 2, 1 , PAM
Siitä lähti jälleen yksi maratonjuoksu käyntiin. Keli on
täydellinen, rata on erittäin nopea ja juoksuseuraakin pitäisi löytyä
riittämiin. Viikkoa aikaisemmin luottamus omaan kuntoon oli huipputasolla,
mutta sitten tapahtui se mitä hieman pelkäsinkin, sairastuin flunssaan. Alla on
siis henkisesti raskas viikko, jonka aikana olen esimerkiksi makaillut tiistain
ja keskiviikon sänkypotilaana. Ei parasta mahdollista valmistautumista 42
kilometrin juoksuun.
En voi sanoa olevani kipeä, mutta päällä on edelleen
flunssan jälkitila tukkoisine rööreineen. Päätäkin koskee juuri tänä aamuna.
Näillä pelimerkeillä on nyt pärjättävä, enkä ole lähdössä varman päälle
juoksemaan.
Edessä menee iso porukka, minkä tulkitsen olevan 2:26
vauhtiin tähtäävä naisten kakkosryhmä. Siihen en uskalla lähteä, sen verran
järkeä on päässä. Hieman flunssaisena tehty tankkaus ei kokemuksen mukaan
onnistu parhaalla mahdollisella tavalla, siksipä olen päättänyt ottaa
ensimmäisen geelin jo 5 kilometrin juomapaikalla.
Vitonen tulee täyteen helpolla kululla ajassa 17’23, se on
kovempaa kuin koskaan aikaisemmin maratonilla. En löydä sopivaa juoksuporukkaa,
vaan välillä ohitan juoksijoita ja välillä minun ohi mennään. 10 kilsaan
tultaessa geeli+vesi sisuksiin ja aikaa on kulunut ensimmäistä kertaa
maratonurallani alle 35 minuuttia.
Noin 12 kilometrin paikkeilla rinnallani
juossut kaveri karkaa ja minulla tuntuu hieman painavan, kolmastoista kilometri
menee kellon mukaan 3’21, siinä syy miksi tuntuu pahemmalta. Naureskelen
mielessäni muistellessani viime syksyä. Silloin näillä paikkeilla joku tuli
vastaan rullahiihtäen. Siihen en ollut varautunut Espanjassa.
15 kilometriä täyteen ja viimeinen vitonen 17’26. Hyvin
menee, mutta epäilys kalvaa mieltäni. Onko vauhti turhankin railakas huonon
viimeistelyviikon jälkeen. Äh, annetaan nyt vain palaa. Kerran tässä eletään.
En ole edelleenkään löytänyt isompaa juoksuporukkaa, eikä
sitä tule löytymään missään vaiheessa matkaa. Jatkan samaa tahtia eteenpäin ja
yritän olla ajattelematta edessä olevaa koettelemusta. Maratonilla minulle
vaikeimmat hetket ovat 20-30 kilometrin välillä, mutta sen jälkeen sytyn
yleensä taisteluun. Valenciassa on juuri tuolla välillä loivia nousuja,
sellaisia joita ei silmällä näe, mutta tuntee kropassa. 20 kilometriin saavun
hieman huterin tuntemuksin ajassa 1:09.55 ja se on edelleen todella hyvä tahti.
Puolikas kulkee hieman alle 1:14 joten olen hyvin
aikataulussa. Tämän jälkeen juoksemme lähtö/maalialueen vierestä ja radan
varteen on kertynyt valtavat määrät katsojia. Tunnelmaa riittää mutta itselläni
on hieman vaisumpaa. Yritän kuitenkin pitää juoksun rentona, nyt ei saa vielä
alkaa puskemaan tai loppumatkasta tulee seinä vastaan. Seuraavat vitoset
kulkevat hidastuen 17’52 ja 17’49. Tuntemuksiin nähden edelleen yllättävän
hyvin. Se vauhti mikä syyskuussa Berliinissä oli lentoa, on nyt hyytynyttä
taistelua. Niin ne ajat muuttuvat.
30 kilometrin paalu on sikäli merkityksellinen, että tämän jälkeen
saan aloittaa kärsimyksen ihan luvan kanssa. Ennätystavoitteen olen tässä
vaiheessa hylännyt, ja uutena maalina on sub230. En osaa laskeskella sen
suuremmin, mutta uskon että varaa hyytymiseen on ihan reilusti. Tulen matkan
varrella ohitetuksi muutamien juoksijoiden toimesta ja totean, että viimeisillä
maratoneillani olen itse ollut tuossa tilassa tässä vaiheessa kisaa. Nyt en
siihen pysty ja se on hyväksyttävä.
35 kilometriä armahtaa ja mennyt vitonen on kulkenut ajassa
18’08. Se on vielä ihan mukava tahti, mutta tämä pitää nyt pystyä pitämään.
Vattulaisen Arttu on harmikseni radan sivussa ja huikkaan nopeasti ettei
minullakaan ole paras päiväni. Olen nyt nauttinut kaikki seitsemän geeliäni, ja
tästä eteenpäin mennään olemassa olevilla energiavarastoilla. Energianpuute ei
tässä olekaan ongelma, vaan jalkojen lihaksisto ei tällä kertaa kestä matkan
rasituksia riittävän hyvin.
Jatkan matkaani San Miguelin kuvat silmissäni. Tuntuu, ettei
vauhti tästä enää putoa, vaan pystyn ylläpitämään samaa tahtia joka on jatkunut
30 kilsasta saakka. Kellonkin mukaan tämä pitää paikkaansa, koska kirjaan 40
kilometrin kohdalla edellisen vitosen väliajaksi 18’09. Tiukalle menee se
sub230, mietin mielessäni, ja jatkan jalkojen siirtelyä takaa eteenpäin sillä
tahdilla kun se nyt on tässä tilanteessa mahdollista.
Kaartaessani maalialueelle huomaan, että tavoite tulee
täyttymään. Maaliviiva armahtaa nettoajassa 2:29.45 joten varaa jäi vielä
reilusti. Tämä on urani kolmanneksi paras aika, mutta menneen viikon
tunnelmilla tuntuu suurelta taisteluvoitolta. Ahdistavan viikon päätteeksi voin
olla todella helpottunut ja nauttia olotilasta huolimatta.
Tapaan Kaitsun sovitussa paikassa ja korkkaamme oluet. Tämä
on ansaittu juoma, joka menee suoraan ikeniin.
Harjoitusten perusteella haaveilin ennätyksestä ja
2:27-alkuisesta loppuajasta. Tällä kertaa homma ei kuitenkaan sujunut parhaalla
mahdollisella tavalla loppuun saakka, joten tähän tulokseen on syytä olla
tyytyväinen. Olisihan voinut käydä niinkin, että matka olisi jäänyt kesken
kuten Rotterdamissa 2017 flunssan jäljiltä.
Valencian juoksin nyt toista kertaa, enkä voi olla
suosittelematta sitä. Taso on noussut todella kovaksi. Tutkin hieman asiaa, ja
itse asiassa 2:30 alittajia oli Valenciassa enemmän kuin Berliinissä konsanaan.
Ja koville menijöille (alle 2:20 juoksijoille) Valencian maraton on ehdoton
valinta. Niissä vauhdeissa ei taida ihan joka kisassa olla tungosta, mutta
tuolla löytyy mukavasti kavereita.
Juoksun jälkeen jäi mukavasti aikaa auringosta nauttimiseen,
olihan lähtö tapahtunut jo 8:30. Puolilta päivin olikin mukava asettautua
paikalliseen kaupungin läpi kulkevaan puistoon nauttimaan piknik-tunnelmasta.
Lopulta seuraksi saatiin myös Vattulainen, joka lienee seuraava 2:15 rajapyykin
alittava suomalainen juoksija.
Nyt on tarkoitus viettää loppuvuosi todella rennosti ainakin harjoittelun suhteen. Ajattelin käydä salilla voimailemassa 2-3 kertaa viikossa ja hölkätä tai hiihtää lyhyen lenkin 2-3 kertaa viikossa. Ja jos ei sekään huvita niin en teen sitten mitään. Ensi vuoden puolella sitten taas jotain, vielä en tiedä mitä. Edelleenkään en ole lopettamassa harrastusta, koska se antaa sopivaa vastapainoa ja energiaa muuhun elämään. Olkoonkin, että välillä on haasteita lenkkiaikataulujen suhteen.
